Rise and Play: arvostelu

Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvostelu. Näytä kaikki tekstit

Paul Greengrass oli aikaansa edellä taituroidessaan tyylikkään realistisen Bourne -sarjan parissa, ennen kuin realistisesta sekä vakavamielisestä toiminnasta tuli muotia uusien tosikkobondien myötä, joiden fanijoukkoon itsekin kuulun. Ennen Bourne -setin neljättä osaa ehdittiin näkemään Jeremy Rennerin tulkitsema kuseen joutunut hämyagentti, joka vie puku-ukkoa saunan taakse omalla tyylillään The Bourne Legacy nimeä kantavassa "ei huono" -tason menevässä kyttäyselokuvassa. Yhdeksän vuoden tauon jälkeen Matt Damon ilmoitti palavaansa ikonisen ammattifrägääjän Jason Bournen rooliin, joka oli välillä muistinmenetyksensä takia täysin kassalla ympärilleen punoutuvista paskapuheiden loppumattomasta verkostosta, mutta hoiti siitä huolimatta homman kotipesälle.

Itse en valitettavasti ole Deus Exin cyperpunk -teemalla varustettuun dystopiseen tulevaisuuden maailmaan sijoittuvaa toimintaroolipeliä koskaan päässyt handuillani hypistelemään nuoruusvuosieni pelinhakkaamissessioissa, vaikka fpselementtien kiinnittäminen roolipelipohjaan koukuttava tarina kylkipalana on aina onnistunut täysin sulattamaan kaikkiruokaisen sydämeni. Nopea Googletus kuitenkin vahvisti omat sumuiset muistoni, että vuonna 2000 Eidos Interactiven julkaisema Deus Ex niitti palkintoa palkinnon perään, muun muassa "Best PC Game of All Time", joka on nimensä mukaisesti aika iso nakki.

Telltale Games nousi suuren datauskansan suosioon todennäköisesti Sam & Max -pelisarjan myötä, joka nuoleskeli lämmöllä vanhan koulukunnan pelivelhojen vanhoja muistoja, joissa peleissä panostettiin koukuttavaan tarinaan, sen ympärille rakentuviin hämyihin hahmoihin ja näistä aineksista syntyvän ikimuistoisen seikkailun aiheuttamiin emotionaalisiin vajareihin tai övereihin. Kolmen frendin perustaman firman menestyksekäs ura on lyönyt läpi The Walking Deadin, Game of Thronesin ja The Wolf Among Usin kaltaisten tunnerikkaiden vuoristoratojen ansiosta, jotka ovat heitelleet pelaajien tunteita armottomasti surun kyynelistä paskaiseen räkänauruun.

Pienen vuohen kokoisen, alitestosteronisella äänellä kimittävän yleistä sekoilua harrastavan Kevin Hartin ja snadin vuoren mittaisen, rantaleijonan fyysistä huipentumaa edustavan Dwayne "The Rock" Johnsonin yhdistäminen perinteiseen "bestiskytät" -bromancekaavaan kuulosti jo paperilla kullanarvoiselta idealta.

Doom on aikojen alusta asti veteraanipelaajien silmissä kuvastanut sitä kaikkien nykyputkijuoksucodihermannipelien muinaista MS-DOS -aikaukauden esi-isää, joka tarjosi pelaajille ensimmäistä kertaa mahdollisuuden purkaa raskaan paskaduuni-työpäivän tai oman palkintovaimon saadessa slaagin aiheuttamia massiivivitutuksia kuvitteellisiin pikselihirviöihin. Ensimmäisen persoonan toimintapelien maailmasta vieraantuneille normaali-ihmisille Doom herättää kuitenkin jonkinlaisia tuntemuksia kulttimaineensa ansiosta, jopa oman haaremini kotivosu väittää tuntevansa Doomin sekä hyvät naiset ja herrat, jopa pelanneen sitä vuonna 1995.

Oma henkilökohtainen pyhiinvaellukseni Warcraftin toisiinsa kietoutuneisiin monikulttuurisiin kansoihin sekä niiden kutomiin loputtoman hahmokirjon sisältäviin kohtaloverkkoihin alkoi Warcraft III -reaaliaikaisen stragiapelin myötä ja loppui World of Warcraft -massiiviroolipelin Mists of Pandaria -lisäosaan vuonna 2012. Blizzardin hautoma lempilapsi on viihdyttänyt fantasiahörhöjä poikkeuksellisen yksityiskohtaisella sekä tarkkaan harkitulla sisällöllä jo uskomattomat 22 tarinantäyteistä vuotta ja lukemattomien fanien larppaajahousut kosteina ylistämien pelien CGI -välianimaatioiden kautta tuo kultakaivos on vihdoin saatu kauan toivottuun elokuvamuotoon.

Onko lapsuudenhaaveenasi ollut aina uhanalaisten ja viattomien mielikuvituseläinten kunninahimoinen sekä loputon salametsästys, jossa keräät eksoottisia harvinaisuuksia omaan vastenmieliseen kokoelmaasi? Myöhemmin voit hyvällä omallatunnolla kerskailla muna pystyssä Maunulan ala-asteen pihalla miehisistä saavutuksistasi, jotka lopulta kompensoivat vain omaa epäatleettista olemustasi? Onko sinua aina kiehtonut, kuinka eri eläinlajit vaihtavat taivaalliseen hiippakuntaan vain ja ainoastaan luonnollisten kuolemien kautta, vaikka ihmiset yrittävät parhaansa mukaan niitä pelastaa karulta kohtalolta? Haluatko muutamalla napin painalluksella päästä astumaan julman ja säälimättömän nigerialaisen metsästäjän bambunarusta punottuihin sandaaleihin, joka riistää söpöt ja lutuiset elikot raa'asti elinympäristöstään, tunkee ne fysiikan lakeja uhaten pieneen muovipalloon ilman ravintoa? Jos vastasit kaikkiin kysymyksiin kyllä, Pokemon Go on peli juuri sinulle!

VR -hypetyksen, Pokemon GO -spedejen ja flipanneiden immersioaddiktien aikakaudella videopelielokuvat yrittävät nousta pohjamudista Tomb Raider -pyhäinhäväistysrainojen jälkeen, joita katsoaessa tuli äkillinen tarve kusta muuntajaan ja syntyä uudelleen liito-oravana. Hardcore Henry kalastelee Bruce Willisin loputtomiin "vanha eläkeläismulkku tappaa yksin 50 huonosti ampuvaa palkkasoturia" -tyylisiin äksönleffoihin kyllästyneitä katsojia yhdistämällä fps -peleistä tuttua kuvakulmaa järjettömän ja huvittavan rajamailla tasapainottelevaan splätterteurastukseen.

Kaikki pelaajat lienevät kuulleen sanan "League of Legends" tai "LoL", joko kuumoittuneen nörtin raivoisan "vittu nää omat on paskoja" karjunnan yhteydessä tai vaihtoehtoisesti laajentuneilla pupilleilla ruutua tuijottavan pärinänuoren suusta, jonka tumputusfantasioihin kyseisen pelin naishahmot varmasti sisältyvät. Allekirjoittanutkin joutuu nöyränä myöntämään upottaneensa *sensuroitu* sataa kallisarvoista tuntia lyhyestä elämästään tähän peliin, eikä kykene vielä sanomaan, olisiko sekin aika ollut paremmin käytettyä vaikka kaktusten parittelun seuraamiseen.

Elokuva luo terveen järjen rajoilla roikkuvan tilanteen sille, että se voi sen enempää ajattelematta työntää sormensa minkä tahansa vähemmistön tai yhteisön perseeseen. Kaikille keskaria heiluttaen Sacha Baron Cohen köörinsä tukemana tasapainottelee mukavasti aivotnarikkaan -tyyppisessä toimintakomediassa, joka rynnistää rohkeasti perse edellä puuhun luottaen lajityypin ystävien hyvään makuun. The Brothers Grimsbyn tekijät ovat nähtävästi omaksuneet viisauden sanonnassa "there is no such thing as bad PR" ja näin luoneet sitä mitä elokuvien tulee olla: nautinnollista viihdettä.

Yksinäinen noituri Geralt matkaa paskaisten kylien halki kohdaten vittuilua ja petosta joka käänteessä samalla puhdistaen tikku hanurissa kaunista fantasiamaailmaa sitä syövyttävästä ihmissaastasta sekä tielle osuvista hirviöistä. Kivinaamainen sankarimme katsoo eskonkuvat silmissä kermapersekuninkaallisia ja köyhää roskasakkia läpi sormien käydessään läpi toisiinsakietoutuvia juonikuvioita sekä väistämättömään maailmanloppuun liittyviä tehtäviä. Istu mukavasti tuoliisi ja nauti videopelimaailman Game of Thronesista, lisämausteina mukana on vielä kauniit maisemat, tekemisen runsaus, valintojen seuraukset, koukuttava tarina sekä kaikkien teinipoikien unelmat liittyen väkivaltaan, tisseihin ja kuivaan läppään.

Arvostelu: Jason Bourne - visionääriohjaajan juoniräpellyksen pelastaa sikamagee toiminta

Arvostelu: Deus Ex: Mankind Divided - Vakavamielistä scifijuhlaa, fuck the police!

Arvostelu: Batman: The Telltale Series - ehtaa rispektiä bättikselle

Arvostelu: Central Intelligence - Nykyajan He-Man + yliampuva Aku Ankka = komediakultaa

Arvostelu: Doom - pelkkää toimintaa, ilman paskapuhetta

Arvostelu: Warcraft - vakavasti otettava videopelielokuva vai brändillä perseilevä hustleri?

Arvostelu: Pokemon Go - syy miksi pussikeittopuistoissa sätkii puhelimeen liimautuneita spedejä

Arvostelu: Hardcore Henry - Rambon ja Terminaattorin steroideilla pumpattu jälkikasvu

Arvostelu: League of Legends - opi sanomaan 'haista vittu' puolaksi

Arvostelu: The Brothers Grimsby - kaikille tasapuolisesti vittuilu on taitolaji

Arvostelu: The Witcher 3: Wild Hunt - kuin pelimaailman Game of Thrones

Tietoa minusta

Suositut tekstit

Some

Seuraa

Arkisto

Kävijät