Oma henkilökohtainen pyhiinvaellukseni Warcraftin toisiinsa kietoutuneisiin monikulttuurisiin kansoihin sekä niiden kutomiin loputtoman hahmokirjon sisältäviin kohtaloverkkoihin alkoi Warcraft III -reaaliaikaisen stragiapelin myötä ja loppui World of Warcraft -massiiviroolipelin Mists of Pandaria -lisäosaan vuonna 2012. Blizzardin hautoma lempilapsi on viihdyttänyt fantasiahörhöjä poikkeuksellisen yksityiskohtaisella sekä tarkkaan harkitulla sisällöllä jo uskomattomat 22 tarinantäyteistä vuotta ja lukemattomien fanien larppaajahousut kosteina ylistämien pelien CGI -välianimaatioiden kautta tuo kultakaivos on vihdoin saatu kauan toivottuun elokuvamuotoon.

Pitkän ja kivisen tien läpi väkisin puskenut, viralliselta nimeltään Warcraft: The Beginning -elokuva on ehtinyt vaihtanut ohjaajaa, tarinaa sekä ilmestymispäivää yhtä usein kuin muotitietoinen tusinablondi vaihtaa vaatetukseen mätsääviä ballerinoja. Vaikeuksista huolimatta rainaan saatiin kiinnitettyä mm. Source Codesta tuttu ohjaaja, Duncan Jones, jota tukemaan tuotiin Viikingit -sarjassa mesonnut Travis Fimmel sekä Mission Impossible: Ghost Protocolissa vieraillut Paula Patton noin muutaman mainitakseni.

Örkit pelastaa ihmiskunnan itseltään

Azerothin maailma kukoistaa kauniin ruusun lailla ihmiskunnan keskittyessä elämän tärkeimpiin arvoihin: myllytykseen, dokaamiseen sekä näiden kahden jälkeen, jos kuositukseltaan onnistuvat, nusaisemiseen. Tätä idyllistä lasten piirrettyä uhkaa oman universuminsa paskoneet örkkilaumat, joiden spirituaalinen johtaja Gul'Dan kiskoo kaikilta eläviltä olennoilta sielun, jotta ihmisten maailmaan johtava portti saisi tarpeeksi polttoainetta viemään minihulkkien armeijan uuteen kotiin.

Kaikki ei kuitenkaan mene niinkuin Strömsössä, edes örkkien riveissä, sillä yksi tarinan päähahmoista, Durotan, ei hyväksy suuren huppupäisen kusipään ihmisoikeuksia tallovaa suunnitelmaa, vaan uskoo Gul'Danin käyttämän Fel -nimisen taikavoiman syövyttävän oi niin jaloista örkeistä orjallisesti marssivia tappoeläimiä. Kun Fimmelin esittämä ylikomentaja Lothar liian tutulla viikinki-ilmeellä huomaa uuden vihollisen saapuneen hänen ikiomalle sekä kallisarvoiselle takapihalleen, elokuva kiteytyy ei-niin-yllättävästi örkkien ja ihmisten väliseksi sodaksi.

Lisämausteena remmiin lisätään vielä ihmisörkkihybridi Garona, pahisarmeijan moraalia pomputtelevat sisäiset kiistat, Vartijaksi kutsuttu kokenut fabuvelho mystisine kikkailuineen ja muinaiset K18 -versiot Tylypahkan "liikuta kenkää pöydällä" -tyylisistä loitsuista.

"Pohjalla mennään" -fanipoika 2016

Warcraftille nörttineitsyytensä menettäille sarjan veteraaneille on luvassa tuttuja sijainteja, tunnettuja hahmoja, lähdemateriaaliin uskollista ulkoasua sekä piristäviä insideläppiä, mutta silti jopa kaltaiseni "Blizzard have my baby" -tason kiihkopelaaja ei saa elokuvan juonesta enempää irti. Suureksi ongelmaksi muodostuu tekijöiden käsittämätön halu tuutata kahden tunnin mittainen fantasiaseikkailu täyteen rikkaasta lähdemateriaalista revittyjä palasia, joista muodostuu hätäisesti kokoonparsittua Euroshopper -tilkkutäkkiä muistuttava riekale, jonka juonenkäänteet eivät vaadi katsojalta ennustajanlahjoja tietääkseen mitä tapahtuu seuraavaksi.

Kun joka toinen lause sisältää maailmaan kuuluvia hahmon sekä paikkojen nimiä, koko roska tuntuu liian täyteen ahdetulta, kuin perheen farmarivolkkari vaimon Ikeareissun jälkeen. Herra Jones ei tee oikeutta Warcraftin taitavasti kirjoitetun loren sekä siitä ammennettujen tapahtumien kirjolle, vaan kerronta laahaa auttamattomasti näyttävän ja aidosti viihdyttävän toimintarymistelyn perässä. Piristävänä ominaisuutena sekavan alkuesittelyn jälkeen on se, että Durotan vaimoineen sekä muut saman hirviölajin edustajat kuvataan onnistuneesti ihmismäisinä, joilla elämän motivaatiolompsasta löytyy muutakin valuuttaa kuin vallanhalu ja yleinen sodanlietsominen.

Tajutonta ryskettä, örkit FTW

Toiminnasta puheenollen nautin syvästi barbaarisen yksinkertaisista taisteluista, joita Jones tarjoilee selkeillä kameranliikkeillä katsojalle, kun mammuttimaisen kokoiset steroidilihaksilla varustetut järkäleet pistävät kasvottomia Allianssin sotilaita nippuun, hevostenruhojen sinkoillessa samalla jokaiseen ilmansuuntaan. Jättimäisen hulknyrkin iskeytyessä alkupalan virkaa toimittavaan heikkoon ihmisruumiiseen lennättäen sen komeassa kaaressa massiivista kantoa päin, iskun takana piilevän yli-ihmismäisen voiman tuntee sekä näkee, joka tekee mähinöistä oikein kelvollista silmäkarkkia.

Tunsin myös lahkeessani pienen jöpötyksen joka kerta, kun tarinan maagit, joita myös olisin toivonut vilahtelevan enemmän ruudulla, laukaisivat käsistään Tolkien-mongerruksen saattelemana leiskuvia tulipalloja tai kuin tykinsuusta ammuttuja taikaohjuksia.

CGI -hahmojen luontevat kasvonilmeet sekä terävät yksityiskohdat ovat omiaan tuomaan Horden lempirodun realistisesti henkiin ja mahtipontiset Taru Sormusten Herrasta -henkiset maisemat ovat vakuuttavaa matskua. Yli 100 miljoonan dollarin budjetilla ollaan saatu perusvarmaa greenscreensettiä suurimmaksi osaksi aikaiseksi, kuitenkin muutama kohtaus on hieman juosten kustu. Liekö efektimies suorittanut muutaman kohtauksen pienessä seipäässä, kun välillä varsinkin elokuvan alkupuolella hahmot vaikuttavat irallisilta palasilta, jotka on lätkäisty huonosti toteutettujen taustojen päälle.

Warcraftissa viljellään myös harmillisen vähän tilannekomiikkaa ja slapstickhuumoria, josta Blizzard on tullut tunnetuksi peleissään, kuten Haris Pilton -nimisestä kauppiaasta zeppeliinimestari Hin Denburgiin. Muistan World of Warcraft ajoiltani esimerkiksi tehtävän, jossa piti pelastaa Harrison Jones pyramidin uumenista ja kun pelaaja vihdoin hahmon löysi, tehtävä vaihtui muotoon "Anna Harrison Jonesin pelastaa sinut pyramidin uumenista".

Pilkunnussimisestani huolimatta mukaan on mahdutettu silti muutama oikein mehevä nostalgiassa paistettu annos, joka saa varmasti wowifanaatikoiden kassit hikoamaan. Hauskaa on kuin anopin hautajaisissa, kun Hollywoodin virallisen kliseelauseiden listan läpikäyvä dialogi naurattaa välillä tahattomasti, vaikka loppua kohden meno onneksi paranee.

Ääripäästä ääripäähän feat. päähahmo

Elokuvan todellinen vetonaula on omalla kohdallani kevyesti Durotan perheineen sekä eri vihreäsävyisten kolmen The Rockin kokoisten petojen sisäiset ristiriidat sekä Timo Soinin diktatuurin kauaksi jättävät poliittiset valtataistelut, joita seuraisi mielellään enemmänkin, sillä ne ovat elokuvan muutoin peruskaavaa orjallisesti noudattavan kuivan tarinan ehdotonta kultaa. Testosteroniviritteisten petojen varastaessa ansaitusti shown, ihmisrodun edustajat tuntuvat idlaavan hämmentyneenä menossa väkisin mukana kuin vaihtopenkin lämmittäjät.

Esimerkiksi itse mahtava kuningas Llane Wrynn, tuo Allianssin kokeneiden sotilasjoukkojen kiiltävähaarniskainen komentaja pää sullottuna leijonakypärään, jää todella kauas niin ikään taka-alan statistiksi. Kun kunkulle annetaan vihdoin hieman ruutuaikaa, se käytetään tarinan etenemisen kannalta väkinäisesti siihen, että vallanhaltijan täytyy ottaa ohjat omiin käsiinsä kaikkien muiden suosituksia vastaan ja juosta perse edellä puuhun kohtalokkain seurauksin.

Viikinkikasvo Fimmelin tulkitsema Lothar ei vaikuta kovin pätevältä johtajalta, vaikka komentajana häntä puhutellaankin ja Jonesin väkisin väkertämä isä-poika suhde, jossa hyväksyntää hakeva nuori mies haluaa todistaa isille, että mäkin osaan lyödä, tuntuu pinnallisemmalta kuin baaritiskillä itseään esittelevä kermainen nainen, joka hymyilee sievästi drinkkitarjouksen toivossa. Ben Foster vanhana kokeneena uberluokan velhona ei onnistunut vakuuttamaan, vaikka tippa linsissä yrittää tehdä itsestään varteenotettavaa hahmoa, josta katsoja välittää.

Noh, olihan se suht perseestä, sori jätkät -Duncan Jones

Moni asia jää myös täysin selittämättä tai tekijät ovat ylimielisesti olettaneet, että lähdemateriaali on kaikille sen verran tuttu, että pystyvät itse täydentämään puuttuvat katsojaa loukkaavat juoniaukot, kuten Fel -taikavoiman alkuperän tai Kirin Tor -kulttiin kuuluvien velhojen historian.

Elokuvan lopullinen ratkaisu ihmisten ja örkkien väliselle kamppailulle oli sentään tyydyttävä, joka ei sortunut sokeasti "hyvis tappaa pahiksen ja sit sil on hyvännäkönen vaimo" -kaavaan, jota ei edes Suomen Ö-mappiohjaajien ykkösnimi Renny Harlinkaan sulattaisi.

Teos tuntuu panevan Warcraft -nimeä suht halvalla, vaikka luulisi kelpo näyttelijäkaartin avustuksella vakavasti otettavan ohjaajan pystyvän parempaan ja näin ollen itse arkistoin filmin muiden Hollywoodin tusinafantasiaräpellysten joukkoon, kuten Seventh Son tai Last Airbender. Ihan jees -tason lopetuksesta huolimatta rakas vaimoni kysyi Warcraft -logon pamahtaessa mustalle ruudulle "siis oliks tää tässä?". Tästä voinkin päätellä teoksen jakavan mielipiteitä niin brändille ikiuskollisten fanien kuin ensikertaa tähän arvostettuun fantasiamestariteokseen astuvien katsojien kesken.