Arvostelu: The Witcher 3: Wild Hunt - kuin pelimaailman Game of Thrones

0 Kommenttia

Yksinäinen noituri Geralt matkaa paskaisten kylien halki kohdaten vittuilua ja petosta joka käänteessä samalla puhdistaen tikku hanurissa kaunista fantasiamaailmaa sitä syövyttävästä ihmissaastasta sekä tielle osuvista hirviöistä. Kivinaamainen sankarimme katsoo eskonkuvat silmissä kermapersekuninkaallisia ja köyhää roskasakkia läpi sormien käydessään läpi toisiinsakietoutuvia juonikuvioita sekä väistämättömään maailmanloppuun liittyviä tehtäviä. Istu mukavasti tuoliisi ja nauti videopelimaailman Game of Thronesista, lisämausteina mukana on vielä kauniit maisemat, tekemisen runsaus, valintojen seuraukset, koukuttava tarina sekä kaikkien teinipoikien unelmat liittyen väkivaltaan, tisseihin ja kuivaan läppään.

The Witcher 3: Wild Hunt on kolmas ja viimeinen osa puolalaisen CD Projekt Redin kehittämää fantasiamaailmaan sijoittuvaa roolipelisarjaa, jossa pelaaja istutetaan noituri Geralt Rivialaisen saappaisiin hankkimaan elantonsa noitureille totutulla tavalla; hirviöiden metsästämiseen rahasta.

”Klassikko” –nimeä roolipelipiireissä kauan kantanut Witcher –pelisarja perustuu hyvin tiiviisti puolalaisen Andrzej Sapkowskin fantasianovelleihin, jotka ovat keränneet suurta suosiota Puolassa. Suurin osa pelien hahmoista, tapahtumapaikoista, tarinoista, hirviöistä ja kaikesta mahdollisesta sisällöstä on lainattu novelleista, joita peli kunnioittaa suurella sydämellä ja se näkyy selkeästi puolalaisen pelistudion luomuksessa.

Toimintapainotteinen pornoparodia Taru Sormusten Herrasta ja Game of Thronesin risteytyksestä

Noiturin ammatti on keskeinen osa pelisarjaa, jonka parhaimmistoa edustaa pelaajan hallitsema Geralt Rivialainen. Noiturit, jotka ovat lapsina viety kodeistaan noiturikouluihin, ovat altistuneet alkemian kautta äärimmäisen voimakkaille mutaatioille sekä säälimättömälle fyysiselle ja maagiselle harjoittelulle, josta vain kolme kymmenestä lapsesta selviytyy.

Koulutuksensa johdattelemana keskiajan Chuck Norriks Geralt vaeltaa yksin maailmankolkasta toiseen etsien sopivia rahantulolähteitä, jotka vaihtelevat korkeiden palatsien nokka pystyssä kulkevista jumalanhylkäämien kyläpahasten umpiköyhään roskaväkeen. Neidot hädässä, lasten katoamiset sekä muu moraalinen sorto saa Geraltin puolesta painua helvettiin, koska eskonkiilto silmissä on ainoa motivaatio, joka ajaa noiturin käsiä milloin ihmissaastan kurkun poikki milloin lävistäen vampyyrien sydämen.

Valitettavasti pelaajan astuessa tähän mahtipontisen suureen hiekkalaatikkoviritelmään kaikki on päin persettä. Nilfgaardin valtakunnan natsihallitsija haluaa alistaa Pohjoiset Valtakunnat koska se on kivaa, ihmismielen lujasta tahdonvoimasta huolimatta tästä seuraa kääpiöiden potkimista, lähimmän naisen raiskaamista sekä itseään köyhempien ihmisraunioiden ryöstämistä, joista muodostuu uljaiden valtakunnan ritareiden lemppariajanvietteitä. Yksinkertaista hirviönmetsästäjää tietenkään jalojen, viattomien ja suloisten ihmishenkien kohtalo kiinnostaa kuin kilo paskaa, joka on suhteellisesti tarkasteltuna sangen sopiva asenne, kun noitureita halveksutaan yleisesti kuin mitäkin narkkareita, kunnes tulee jännäkakka pöksyyn talon kokoisen öttiäisen kylväessä tuhoa lähikiskan edessä ja sillä hetkellä noiturista tulee kaikkien paras kaveri.

Kaikki tämä paskamyrsky kalpenee tietenkin Wild Huntin aaveratsastajien ohella, jotka nousevat kyytiin Geraltin jahdatessa nuoruusvuosiensa ihastusta velhotar Yenneferiä, joka uhkeiden muotojensa säestyksellä vie pelaajan kilpajuoksuun etsimään parin adoptiotytär Ciriä sekä vastausta siihen mikä ajaa Wild Huntia Ciriä kohti. Omaperäinen maailmanloppuasetelma välttyy suurimmalta osin kliseiseltä ”jokurandomuhka” –tyyppiseltä ratkaisulta esimerkiksi yhdistäessään Geraltin omaa varjoisaa menneisyyttä sekä Ciriä tähän tuntemattomaan epäkuolleiden armeijaan.

Resepti, joka kostuttaa skeptisenkin nörtin

Roolipelien tuttuun ja totuttuun tapaan pelimekaniikan sydän koostuu kolmannen persoonan kuvakulmasta, jossa Geraltia kehotetaan väistämään iskuja, halkaisemaan vihollisia kahtia, tarkastelemaan esineitä tai liikuttamaan hevosta muuhun suuntaan kuin suoraan aitaan, johon voi jäädä hetkeksi jumiin. Dark Souls –pelisarjaa varovasti hieman lainaten lähitaisteluissa ei ole tarkoitus juosta päin rumaa örkkiä huutaen ”YOLO SWAG!”, vaan sen sijaan oikein ajoitettujen väistöjen sekä harkittujen iskujen muodostaman suloisen sovun saattelemana likvidoida kaikki elävät olennot, jotka omaksi epäonnekseen asettuvat tiellesi.

Seksikkäiden tuplamiekkojen lisäksi, toinen ihmisroskalle ja toinen hirviöille, pelaajalla on käytössä kourallinen suhteellisen perinteisiä loitsuja, suojakilvestä tulipalloon, joita voi näyttävistä viskellä tarpeettomasti joka suuntaan miekanpyöräytysten keskellä luoden trendikästä tanssikoreografiaa, joka kilpailee kansallisoopperan sukkahousujoukon kanssa. Jotta pelin roolipelimittari saadaan kattoon, voi mutageenien ja kykypisteiden avulla perinteisesti muokata Geraltista itselleen sopivan taistelijan, aina miehekkään karskista lähitaistelijasta nurkan takaa tulipalloja täristen heittävään pelkurivelhoon. Vihollisina ei yleensä patsastele mikä tahansa Keskimaasta revitty perusörkki, vaan hirviöiden kirjo on ihanan monimuotoinen ja kekseliäs, pakottaen allekirjoittaneenkin välillä turvautumaan ennakkovalmisteluihin, erilaisten miekkaöljyjen, rohtojen ja hirviön taustatutkimusten muodossa.

Pelin kehittäjät ovat selkeästi sisäistäneet nykyajan pelaajan mielikuvan koukuttavasta sekä kiinnostavasta juonesta, jopa sivutehtävät eivät seuraa sokeasti geneeristä ”kerää 10 kukkaa” –tehtävämallia. Mustalla huumorilla höystetyt pirimummon kadonnut paistinpannu tai hohtavan demonivauvan perässä juokseminen toimivat maittavina vastapainoina vakavamielisille tehtäville, joissa painitaan kokonaisten kylien kohtaloon liittyvien moraalisten valintojen sekä niiden seurausten parissa. Jos tehtävät eivät jostain järjettömästä syystä maita, niin karttaan ripoltetuja kysymysmerkkejä tutkiessa voi osua hirviöiden pesiin, lainsuojattomien ihmisten leiriin tai salakuljettajien aarrejemmaan. Pelimaailman eloisuus, rosoisuus, realistisuuden tavoittelu ja synkkyys yhdistettynä kauniisiin maisemiin, dynaamisiin sääefekteihin sekä vilkkaisiin suurkaupunkeihin ovat omiaan luomaan tehokkaan immersion Witcherin massiivisen laajassa maailmassa ja sitäkin laajemmassa sisällössä. Ankean masentavan ympäristön johtaessa äidinsylinpuutostilaan voivat arvoisat räkäpetterit huojentua helpotuksesta, kun peli vaihtaa huumorivaihteen tappiin. Eteen tulee iha aikuisten oikeesti huvittavia hetkiä, kun tuppisuuksi leimattu Geralt harjoittaa piilovittuilun jaloa taitoa harvasanaisten, mutta silti sopivan miehekkäiden murahteluidensa seasssa.

Pää- ja sivuhahmot tekevät myös runsaasti töitä virtuaalileipänsä eteen, monikerroksiset sekä toinen toistaan erilaiset henkilöt luovat tunteen oikeista ihmisistä, joilla on tunnusomaisia piirteitä ja mieltymyksiä, joka tekee heidän manipuolimisestaan tai nuoleskelustaan huomattavasti mielekkäämpää. Kun otetaan vielä huomioon millaisen verkoston nämä kaikki hahmot muodostavat, sekä heidän kietoutumisensa tavalla tai toisella Geraltin matkaan, on fantasiamaailman Salkkarit valmiina piinaamaan yleisön elämää.

Nykyajan trendien mukaisesti dialogeissa ja niihin sisältyvissä vaihtoehdoissa haetaan valinnanvapautta pelaajalle, joka johtaa monien mutkien sekä rinnakkaistodellisuuksien kautta täysin erilaiseen tehtävän tai itse päätarinan lopputulokseen, joka osiltaan vaikuttaa pelimaailmaan sitä mukaan kun pelaaja siinä etenee. Valintojen seurauksien merkittävyyttä on hehkutettu ennenkin, kuten EA:n Mass Effect –sarjan päätösosassa, missä moni joutui pettymään, sillä juonta enempää paljastamatta muutokset tuntuivat enemmän tyyliin ”no on sil eriväriset hiukset” tai ”tol yhel on khakihousut farkkujen tilalla”, kuin olennaisesti päähenkilön, sivuhenkilöiden tai pelimaailman kohtaloon.

CD Projekt Red on viisaasti tarjonnut pelaajien ruikutukseen sitä roolipeleissä kauan kaivattua lääkettä, päätösten sekä tekojen näkyviä seurauksia pelin edetessä. Jos esimerkiksi pelaaja pysähtyy armoa anelevassa kyläpahasessa kuuntelemassa kylän päällikön kerjäävän apua antisankarilta, päättää haista vittu –asenteen voimin katsoa vierestä kun ihmisparkojen kyyneleisissä silmissä näkyy puhdasta kärsimystä, niin tulevaisuudessa samaisen kylän asukkaat eivät tyydy katselemaan muna kädessä kun pelaaja marssii ylpeänä kylän halki, vaan urheasti lähtevät hakemaan nopeaa kuolemaa haastamalla ammattitappajan teräsmiekkaa liisterin vierestä löytyneellä haravalla.

Kyllä sitä paskaakin löytyy, kun oikein kaivaa

Tietäen, että mikään ei ole täydellistä, paitsi korvia hivelevä kuplamuovin hellä poksahtelu, on tämän kokoluokan pelin vaikea välttyä ongelmilta. Esimerkiksi Geraltin liikkuminen muistuttaa välillä katkokävelyn ammattimiestä, joka harva se päivä yrittää siirtyä pisteestä A pisteeseen B mahdollisimman arvaamattomasti ja monimutkaisesti, jotta ulkopuoliset sekä itse kävelyn suorittaja eivät voi mitenkään tietää milloin, minne tai millä tavalla siirtymä tapahtuu. Alussa kirosanojen ensyklopedian läpi käytyäni ilokseni huomasin, että epämääräisiin tanssiaskeliin tottui suhteellisen nopeasti, jolloin päiden sekä muiden ulokkeiden irroittelu tuntui hauskalta ja palkitsevalta.

Toinen hiuslähdön tuntomerkkejä mukaileva ongelma on interaktiojärjestelmän raiskaus, joka tulee ilmi, kun yrittää vaikka nappia painamalla tarkastella verijälkiä tai aloittaa dialogia, niin Geraltin mielestä juuri nyt olisi poikkeuksellisen mainio hetki sytytellä sitä yhtä saatanan kynttilää, joka löytyy aivan varmasti joka vitun pöydältä, ikään kuin vain huvikseen katsoa milloin pelaajalta palaa käpy.

Myös inventaarion käyttö on välillä sellaista seikkailua ja taistelua, että oksat helvettiin. Tähän kuin lisätään vielä se fakta, että Geraltin taskuihin mahtuu turhaa romua ja pasketta enemmän kuin laki sallii, niin vitutus voi helposti nousta uusiin ulottuvuuksiin. Nämä kaikki ovat kuitenkin pientä säälittävää nillitystä verrattuna pelin saavuttamiin nörttiorgasmeihin, joista kelpaa nauttia helposti 150 pelitunnin ajan.

"No onks tää sit hyvä?"

Miten koko roskan saisi sitten kauniisti niputettua joksikin arviontapaiseksi, noh ensimmäisenä tulee mieleen, että perkeen kova peli. Vangitseva tarina, kirjavat hahmot, vaihtelevat ympäristöt, uskomaton määrä tekemistä ja kaikki maalattu kauniille fantasianovellipohjalle. Tätä peliä voi huoletta suositella ihmisille, jotka pitävät pikseleiden seuraamisesta näyttötaululta samalla kun kädet hipelöivät hellästi kumisia tatteja. Perse se vain puutuu, mutta ei millään tahtoisia nousta tuolista.

Summary in English

Like Game of Thrones of the videogame world, it paints a gruesome picture of a fantasy world where everything has gone to shit and everyone is fucking each other over. To clean up this mess, we have the witcher Geralt, the Chuck Norris of the Middle Ages who is known for not giving a fuck about anyone and being motivated by the sweet sound of coins in his manly purse. His mission is to find his women, beat the shit out of this so called Wild Hunt, some undead army or whatever and live happily ever after splitting enemies in half. He achieves this by using his unique witcher abilites which grant him an advantage in fighting humans as well as monsters, his arsenal also consists of a handful of magical spells and unique moves. A captivating world, interlocking story arcs, a fantastic array of characters, tons of activies and sidequests, beautiful graphics, it excels in all the categories, if not for small gameplay problems which don’t really have a dramatic effect on the long run. So if you are a fan of staring at pixels on a computer screen for hours and are no stranger to adventure games, look no further, a must buy.