Kolme vuoden pituisen intensiivisen bäfäkurssin ja "voi vitun homo mikset sä kuole" -publamatsien suomat unohtumattomat kokemukset antavat erinomaisen pohjan fiilistellä uuden Battlefield 1:n betaa ensimmäisen maailmansodan maisemissa. Kolmosen jälkeen, kun rautaisista ammattipelaajista koostuva iskuryhmämme siirtyi Taistelukenttä Nelosen uusiin ulottuvuuksiin, johtuen joko oman mielenkiinnon laantumisesta tai peliä pinaaviista lukuisista "haista vittu" -ongelmista, kuten susipaskat hitboxit tai randomkertoimella toimivat kaksintaistelut, jätin Battlefieldin taakseni suuren surujuhlan saattelemana.

Kun Battlefield 1 julkistettiin, poltti minulla edellisosan kuumotus vielä takaraivossa ja muistelin pelonsekaisin tuntein megaluokan paskahalvauksia, joita silti rakas peli minulle aiheutti ammattipelaamisen kultavuosina. DICE:n nerokas veto raahata pelisarja takaisin ensimmäiseen maailmansotaan sytytti itsessäni hohtavan toivonkynttilän, eikä ruotsalaisfirma onneksi juossut sokeana Megaforce -tissiposkien pennosten perässä tulevaisuuden ultralaserkanuunoihin ja superjetpackeihin esimerkiksi uuden Call of Dutyn tapaan.

Noin reilun kymmenen tunnin mittaisen kirosanojen ensyklopedialla sekä rasittavilla snipukämppereillä maustetun pelikokemuksen jälkeen tarjolla on rehellisiä mielipiteitä Battlefield 1 avoimesta betasta.

"Otetaan ensiksi käsittelyyn ne ruusut:"

Peli näyttää yleisesti ottaen aivan mahtavalta, dynaamisen sää tiheine hiekkamyrskyineen haittaa näkyvyyttä ja tuo mukavaa vaihtelua rundeihin, myös partikkeliefektit ovat namia silmäkarkkia, kun kivihökkelien räjähtäessä tuhannen pillun päreiksi flygareiden lähettämien pommien muovaamaan maahan ropisee kassikaupalla kivenmurikoita sekä laudanpätkiä. Battlefield 1 on myös erinomaisesti optimoitu, se rullaa tasaisella vauhdilla jopa hieman vanhemmalla nuhapumpulla, eikä silti näytä 90 -luvun pikselimössöltä.

Allekirjoittanut voi rehellisestä sanoa, että suurimman osan ajasta vanha bäfäfiilis näyttää kauan kaivatut kasvonsa, varsinkin kun edellinen osa oli omasta mielestäni silkkaa tuubaa. Tunnelmaa kannattelemassa on ajoittain ihka oikea sotimisen tunne, esimerkiksi osallistuessani urheaan sotilasrivistöön, joka tykit laulaen raivasi tietä lipulle samalla kun ympärillä lenteli milloin mitäkin esinettä korvissa raikuvan tankkitulen johdosta, tuli herkästi tippa linssiin vanhojen hyvien muistojen saapuessa onnellisesti otsalohkoon.

Äänimaailma ansaitsee myös oman lukunsa, alkuvalikkojen sankarirainoista siihen alimpien hertsitaajuksien jylhään jytinään, joka ilmoittaa pelaajalle että nyt sitä paskaa sataa kirjaimellisesti niskaan.

DICE on onnistunut myös jakamaan ainoan pelattavan kentän onnistuneesti pikkukujilla käytävään sissisotaan ja aukeilla aavitasangoilla riehuviin pansukkirähinöihin. Yksi on lippu on harmillisesti sijoitettu rasittavan kauas muusta äksönistä, joka tekeekin siitä enemmän Bonus -lipun, minkä voi napata jos sattuu sillä päällä olemaan.

Varovaisesti uskallan sanoa, että lupaavalta näyttää, pelattavuuden, fiilinkin sekä teeman osalta ollaan palaamassa Taistelukentän juurille, hauskuusaste sojottaa enimmäkseen yläviistoon, vaikka välillä vituttaa kuin pientä oravaa, kun joka kuti menee maagisesti vihollisvelhon läpi.

"Ja sitten paskamyrskyn vuoro:"

Pelin neljästä pelattavasta luokasta kahta käytetään, tankkitohtori Assault, jolta löytyy keinot lähitaisteluun konepistoolirutkulla ja se aina yhtä hemaiseva Scout, joka jännäkakka housuissa nököttää vuorenjuurella odottaen, että joku tulisi seisomaan suoraan tähtäimeen.

Tosiaan joku saatanan juntti keksii aina ottaa sen pyhimmistä pyhimmän luokan, eli snipun ja laittaa teltan pystyyn 500 metrin päästä lipusta, joka ei auta omaa joukkuetta paskan vertaa tai ketään muutakaan, paitsi kyseisen Keijon virtuaalipeenistä. Tosin Keijon kaltaiset pelaajat ovat aina piinanneet bäfää, joten ainoa toivo on heittää käskyjä omalle squadille ja rukoilla pelin ylijumala Taistoa, että loput vilttiketjujen kapteenin tekevät samoin.

Medic ja Support tuntuvat olevan yhtä hyödyllisiä kuin Päivi Räsäsen elämänkerta, Medicin nallipyssyt ovat niin munattomia, että niille olisi parempaa käyttöä vaikka frisbeegolfissa, Revive -toimintokin on aika onnettomasti toteutettu ja Support on vaan yleisesti hyödytön, kun lättyyn tulee joka jampalta.

Edellisistä osista tutut meleeanimaatiot bugittavat perkele edelleen, välillä viiden metrin päästä tulee lapiota naamaan ja välillä kun itse yrittää samaa sankaritekoa niin ei se taistelukirves millään tahdo heilua mihinkään suuntaan.

Hevosen selästä suoritettava sapelinisku tuntuu enempi AOE -spelliltä kuin tarkalta sivallukselta.

Tutustuin myös pariin perseilijään, jotka koodien avulla vetivät tovereita tauluun vaikka mistä spoteista, kun tulostaulussa kyseisten pellejen kohdalla komeili vaatimattomat "29 - 0".

"Miten meni noin niinku omasta mielestä?"

"Kevennyksenä käydään läpi betan Top Femma:"

Kamikazeiskulla minua päin ratsastava soturi kaatui pulttilukkoisen kiväärini ensimmäiseen laukauseen, mutta epäonnekseni herran sotaheppa lensi tapahtuman jälkeen kaaressa minua kohti ja kuolin hevoseen, josta kuollut vastustajani sai oikeutetusti pojot.

Istuin mukavasti talon nurkassa kämppimässä, kun kuulin hirnuntaa ikkunasta ja losotin koko lippaan ikkunaa kohti laukkaavan vihollisen kumoon, mutta sotaratsu päätti jatkaa matkaa ja parkkeerata itse itsensä puoliksi talon sisään ja puoliksi pihalle.

Muutaman kerran spawnasin aseistakieltäytyjänä, pelkkä kaasunaamari varusteenani, yritäppä siinä sitten nylkyttää kavereita kuoliaaksi kaasunaamari kasvoilla.

Minut oli päästetty kevyttankin puikkoihin kylvämään isokaliiperisten tykinkuulien mahdollistavaa tuhoa, kun edessä aukealla juoksi hätääntyneen oloinen vihollissotilas, jonka posautin toiseen ulottuvuuteen, melkein kirjaimellisesti, kun eloton ruumis päätti tuntemattomasta syystä ampaista lentoon kartan halki.

Vitutti ihan perkeleesti, kun yks snipu amput mut kartan toisesta päästä, kolmen heinän takana olevan puuaidan keskimmäisestä raosta kiven takaa "ammun vähän sinne päin jos sieltä joku tipahtais" -tuurilla.