Paul Greengrass oli aikaansa edellä taituroidessaan tyylikkään realistisen Bourne -sarjan parissa, ennen kuin realistisesta sekä vakavamielisestä toiminnasta tuli muotia uusien tosikkobondien myötä, joiden fanijoukkoon itsekin kuulun. Ennen Bourne -setin neljättä osaa ehdittiin näkemään Jeremy Rennerin tulkitsema kuseen joutunut hämyagentti, joka vie puku-ukkoa saunan taakse omalla tyylillään The Bourne Legacy nimeä kantavassa "ei huono" -tason menevässä kyttäyselokuvassa. Yhdeksän vuoden tauon jälkeen Matt Damon ilmoitti palavaansa ikonisen ammattifrägääjän Jason Bournen rooliin, joka oli välillä muistinmenetyksensä takia täysin kassalla ympärilleen punoutuvista paskapuheiden loppumattomasta verkostosta, mutta hoiti siitä huolimatta homman kotipesälle.

"Agenttipapan paluu"

Rankkojen sekä huuruisten CIA -vuosien piiskaama Jason Bourne viettää rauhassa eläkepäiviään idyllisessä Kreikassa käyttäen vapaa-aikansa gangsterijärkäleiden myllyttämiseen aurinkoisten turistirantojen underground mukilointikerhossa, josta veteraanivakooja saa hieman pätäkkää sen keppanatarpeen tyydyttämiseen.

Rauhallisen levyttelyn keskeyttää puskista vanha duunikaveri Nicky Parson, joka on yllätys yllätys bongannut CIA:n salaisilta servuilta vielä kerran lisää infoa Bournen menneisyydestä sekä epähumaaneista operaatioista. Parsonin haxaukset on spotannut Bournen entisen työnantajan uusi luottopakki Heather Lee, joka koppavalla asenteella raportoi kylmän sodan aikoihin jumahtaneelle oldskoolbossille Robert Deweylle uudenuutukaisen syyn lähteä sokeasti jahtaamaan Bournea.

Nopeasti starttaava ajojahti shanghaijaa Bournen kahden tunnin mittaiselle matkalle selvittämään jälleen totuutta tiedustelupalvelun pimeistä häröilyistä ja löytämään uusia tapauksia, missä miehet mustissa ovat häntä aikoinaan kusettaneet. Jason Bournen oman vitutuksen rinnalle tuodaan kaavaa uudistamaan sosiaalimediajätin sekä CIA:n kaveridiili, muinaista kaunaa kantava ammattitappaja sekä kaikkein salaiset omat agendat.

"Rimanalitus, mutta silti ihan jees"

Alkukohtaus tekee ilman turhia monimutkaisia taustatarinoita selväksi, minkälaista menoa on luvassa turpasaunaan kyllästyneen Jason Bournen osalta, kun entinen CIA:n lempilapsi tiputtaa läpitatuoituja testosteronihirmuja "One Finger Death Punch" -tyyliin, yhdellä taktisesti sijoitetulla väkevällä iskulla purukalustoon. Barbaarisen väkivallan ja tarvittavan hengenriiston skillit ovat edelleen tallella superagentin selkäytimessä, mutta blackops -paskaan kyllästynyt, rauhaan jätetty eliittisotilas ei päästä petoa irti kuin kovassa massintarpeessa, muuten ei vaan yksinkertaisesti jaksa.

Perinteistä Bourne -kaavaa liian orjallisesti noudattaen kaikkien kusetettujen sankari kipittää hallitusta haneen, kun herran utuinen menneisyys tuodaan taas kuvioihin, jonka olisi ehkä voinut korvata jollain tuoreemmalla ainesosalla kuin "taas sil on jotain sisäsiä demoneita". Elokuvan keskivaiheilla onnistuneeseen tahtiin vaihtelevat ympäristöt polttopulloja kaaressa viskovien mellakoitsijoiden täyttämistä Ateenan kaduista Lontoon trendikkäästi pukeutuneiden bisneskeijojen eliittialueeseen eivät pelasta käsittämättömän tylsää tarinan eteenpäin raahaamista.

Kun lätty ei lätise, kohtaukset koostuvat suurimmalta osin ylipitkistä kävelyretkistä, jossa välillä kaikki osapuolet dallaavat ympyrää ja randomisti sniikkaavat eri ninjareittejä pitkin eri puolille samaa ympyrää. Välttääkseen keskinkertaista tarinankerrontaa, on pakkaan lisätty pieninä annoksina olan yli vilkuilua, liian arkipäiväisiä agenttikikkoja sekä operaatiojohtajan ja kenttäurpojen välistä radiokeskustelua: "bournen korva vilahti väkijoukossa, menkää sinne, lol miten se on yhtäkkii tuol, saatana ottakaa se kiinni, ei vittu nyt se karkas".

Uusista kasvoista huolimatta elokuva jättää joitain asioita täysin avonaisiksi, oletettavasti tärkeitä yhteyksiä tai motivaatioita ei selitetä kuin pintaa raapaisemalla. Kaiken kruunaa se, kun elokuvan punaisena lankana toimineen Bournen menneisyyys vihdoin aukeaa, se kuitataan parilla lauseella ja Matt Damonin "nyt ymmärrän" -ilmeellä.

Loppuhuipennus näyttävine toimintasegmentteineen tuntuu muutenkin vasemalla kädellä pöhnässä hutaistulta ratkaisulta, kun ottaa huomioon elokuvaan istutetut päähenkilön aktiivivuosien flashbackit sekä eri hahmojen "apua se tappaa meiät kaikki ku se tajuu" -viittaukset.

Hieman kelailua vaati kohtaus, jossa täydelliseksi überninjaksi koulutettu Jason Bourne, joka ei tee virheitä tai hätiköityjä päätöksiä, päättää muun normikansan tapaan lampsia passintarkastukseen arvauspelilllä, alkavatko hälytyskellot raksuttamaan tietokoneen toisessa päässä kyttäävän tiedusteluhamsterin luona vai ei.

Myös pientä kiehumista aiheutti esimerkiksi aivan liian nuoren Heather Leen siirtyminen toimistotuolin turvallisesta kyberdivisioonasta suoraan megaluokan ihmisjahdin johtoon ja sieltä edelleen kentälle Bournen tuli-linjalle muiden tusina-agenttien keskelle ilman minkäänlaisia perusteita, kokemuksia tai argumentteja, paitsi Leen omin sanoin "kyl mä löydän sen".

Aivan täysin perse edellä puuhun ei olla kuitenkaan juonen kannalta menty, kun välillä ei voi olla satavarma kuka osapuoli koijaa ketä ja tämän takia salaliittojunaan mukaan vedetyt uudet pelaajat tuovat ajoittain kaivattua uutta touchia isoisä Greengrassin vanhaan reseptiin.

Vaikka odotuksiin nähden liian suurien juoniaukkojen alittaessa kepeästi edellisten osien asettaman maagisen riman, pesee se silti komeasti suurimman osan genrensä muiden edustajien räpellyksistä. Odotukset ehkä epärealistisen korkealla Greengrassin aikasempien mestariteosten perusteella, on tarina kokonaisuudessaan turvallista peruskauraa, jos pystyy joitain käsikirjoittajien ajatushautomon tuotoksia tarkastelemaan läpi sormien.

Harmillisesti huumoria ei löydy elokuvasta käytännössä lainkaan, vaikka olisin kelpuuttanut jopa "niin huono et tää on hyvä" -vitsin, jonkun tilanteeseen sopimattoman slapstickläpän tai halpaa tilannehuumoria, joka sopii elokuvan teemaan yhtä hyvin kuin paskapaperille printatut rakkausrunot.

"Vasurilla vedettyä"

Jason Bournen puikkoihin neljättä kertaa hyppäävä Matt Damon toimii kylmänviileänä oman käden oikeuden jakajana edelleen, joskin yleisilme vaikuttaa hieman väsähtäneeltä, joka voi johtua ohjaajan näkemyksestä reippaasti ikääntyneestä taistelijapapasta tai Damonin oman fiiliksen kuvastamisesta valkokankaalla.

Aikaisemmin mainittua aivan liian nuorta datausässää tulkitsee ruotsalainen Alicia Vikander, jonka hahmo koppavalla nokkapystyssä -asenteella etenee urallaan viidessä minuutissa enemmän kuin keskivertoinsinööri viidessä vuodessa. Välillä yliluonnollisia ennustajanlahjoja demonstroiva Lee vetää koko kahden tunnin pätkän ajan yhdellä välinpitämättömän vakavalla ilmeellä, josta ei paljon tunnepisteitä irtoa vaikka kuinka pupillinliikkeistä tai advanced -tason elekielestä niitä yrittäisi väkisin kaivaa.

Tommy Lee-Jonesin paskantärkeä CIA:n randomosastojohtaja vetää naama-arsenaalistaan yrmyilme numero ykkösen, josta on välillä hankala sanoa, ottaako hahmo yhden maailman vaarallisimman rogueagentin ajojahdin asianmukaisella vakavuudella vai tuoko tiedustelupalvelun korkea palli vain niin makoisat työsuhde-edut, että jaksaa vääntäytyä paikalle.

"Hyvin natsaa kun Bourne pääsee hihnasta irti"

Itselleni Jason Bourne -elokuvien keskipisteessä nykyaikasten sekä uskottavien juonikuvioiden rinnalla on aina ollut realistisella kädellä rakennetut toimintakohtaukset, joissa ei pelleillä MegaKungFu -lajin akuankkatakakierrepotkuilla ylösalaisin tai tarpeettomilla hienomotorisilla viuhvauh -käsiliikkeillä, joissa välillä lyödään vastustajaa.

Sarjan uusimassa osassa eleganttia toimintaa on varsinkin elokuvan kestoon nähden aivan liian vähän, koska niin kuin jo mainitsin, lukuisat kävelyretket kattavat ison osan elokuvan keskivaiheesta, lukuunottamatta muutamia kohtauksia, kun Bourne One Finger Death Punchin yhden käden voimahyökkäyksellä niputtaa naurettavan kädettömiä CIA -agentteja kasaan minkä kerkiää.

Kun toiminnan makuun vihdoin päästään, on se sentään taattua Paul Greengrass -laatua. Aidonoloista sekä tuntuvaa perinteistä raakaa baaritappelua yhdistettynä erikoisjoukkonen taistelutekniikoihin, jossa iskut kuuluvat sekä tuntuvat, kiitos ohjaajan lahjakkaan audiovisuaalisen masteroinnin ja tyylikkäiden leikkausten.

Mitään Pierce Brosnan -bondien fantasiamaailman haitekpurkkaviritelmiä on turha odottaa, eivätkä ne sopisi Bournen kelkkaan millään tavalla, onneksi siis realistisesta otteesta pidetään visusti kiinni kuin lähiostarin alkkis siitä Lasolipullosta.

Pientä hölläämistä on kuitenkin havaittavissa, kun Bourne vetää vihulaisia käkättimeen, väkivalta ei näytä maistuvan konkariflaidaajalle niin kuin ennen vanhaan, voi toki olla, että tämäkin oli tarkoin harkittu päätös eläkepäivien kunniaksi, mutta omalla kohdalla se tuntui hetkittäin haittaavan toimintajaksojen vauhtia.

Alkupään Ateenan pimeitä katuja valaisevat Molotovien sytyttämät autot luovat kiitettävän tunnelman pitkälle toimintakohtaukselle, jossa monisatapäinen protestiposse rähinöi paikallisten mellakkaskoudien kanssa samalla kun Bourne polttaa nakkia jepariprätkällä sata lasissa, kun CIA:n valioyksilödillet roikkuvat perseessä kiinni. Lyhyet leikkaukset, vauhdikkaat kuvakulmat sekä nopeatempoiset kohtaukset herättävät toiminnan henkiin uskottavalla ja erinomaisella tavalla, jonka viihdearvo kohoaa korkealle nautinnon ollessa taattua.

Lisäksi Vegasin toimiessa elokuvan loppuhuipennuksen takaa-ajon näyttömönä, Greengrass lyö isompaa vaihdetta koneeseen, kun ryttyyn puskettuja autonrunkoja lentelee joka puolella ja menopelit driftaavat nelipyöräluisussa näyttävästi vilkkaan ledivalomeren keskellä. Meno jatkuu entistä rankempana täystuhoa taustapeiliin jättävän takaa-ajon jatkuessa ilahduttavan pitkään, vaikka aivan viimemetreillä ensiluokkaisesti rakennetun hypetyksen jälkeen pakollinen lopputaistelu lössähtää ikävästi.

Kuten aikaisemmin mainitsin, valitettavasti näyttää siltä, että suurin osa toimintabudjetista tuhlattiin vahvaan tunnelmalliseen alkukohtaukseen ja vastaavasti visuaalisesti näyttävään loppurämistelyyn.

"Turvallista viihdettä"

Vaikka sen auttamattoman haahuileva tarinankerronta sekä keskinkertaiset näyttelijäsuoritukset, lukuunottamatta seiffilinjalla vetävää Damonia, lannistavat fiilistä merkittävästi, pitävät harvat, mutta onnistuneet toimintakohtaukset sekä kokonaisuutena "ihan jees" -laatuinen juoni paketin kasassa juuri sen reilun kahden timman verran.

Sarjan aiemmista osista tai ylipäätään realistisista toimintarainoista diggaaville Jason Bourne maittaa varmasti arki-iltojen piristyksenä ja kaiken tylyttämisen keskellä täytyy muistuttaa, että Hollywoodissa on tällä hetkellä tarjolla surullinen määrä Jason Bournen laadusta valovuosien päässä laahaavia toimintakalkkunoita.