Itse en valitettavasti ole Deus Exin cyperpunk -teemalla varustettuun dystopiseen tulevaisuuden maailmaan sijoittuvaa toimintaroolipeliä koskaan päässyt handuillani hypistelemään nuoruusvuosieni pelinhakkaamissessioissa, vaikka fpselementtien kiinnittäminen roolipelipohjaan koukuttava tarina kylkipalana on aina onnistunut täysin sulattamaan kaikkiruokaisen sydämeni. Nopea Googletus kuitenkin vahvisti omat sumuiset muistoni, että vuonna 2000 Eidos Interactiven julkaisema Deus Ex niitti palkintoa palkinnon perään, muun muassa "Best PC Game of All Time", joka on nimensä mukaisesti aika iso nakki.

"Siis mitä täs tapahtuu :D?"

Alkumetreillä kaupatun 12 minuutin edellisen osan recapin mukaan augmentaatiot -nimellä kulkevat tulevaisuuden teknologian kyberneettiset osat ovat onnistuneesti liitetty elävään kudokseen, joka tekee normaaleista ihmisistä periaatteessa esimerkiksi metallisella kädellä kulkevia superkyborgeja. Ei niin yllättäen kaikki meni pari vuotta takaperin päin persettä, kun augmentoidut ihmiset, eli augit, saivat jonkin asteisen paskahalvauksen alkaen randomisti myllyttämään lähimpää ihmistä vakavin seurauksin.

Illuminati -ryhmän kyhäilemä kansanmurhaa lähentelevä tapaus on aiheuttanut syviä traumoja lukemattomille ihmisille, jonka myötä augeihin kohdistuu jatkuvasti säälimättömiä ennakkoluuloja sekä asenteita.

Sarjan kolmannessa osassa hypätään päähenkilö Adam Jensenin katinkultasaappaisiin, kun 15 vuoden poliisitaustan omaava überkyborgi leipoo uraa yksityiselle tiedustelufirmalle Interpolille jahdaten augien ikiomaa terroristijärjestöä. Elämän jatkuessa rikkoutuneessa ihmiskunnassa verrattain normaalisti, tämäkin menee vituiksi, kun Prahan juna-aseman pommi-isku laittaa ympäristön sileäksi ruumisluvun noustessa niin korkeisiin lukemiin, että ainekset seuraavaan sisällissotaan ovat kasassa.

Tästä starttaava tapahtumaketju johdattaa Matrixin Neon ja "ammu se ja kuulustele sit joskus" John McClanen risteytyksen, jonka moraalinen kompassi on olemassa ja näyttää yleensä oikeaan suuntaan tai vähän sinne päin, tutun Illuminati -kerhon jäljille.

Vielä kun pakkaa sekoittamaan mukaan tuodaan varjoissa operoiva hakkeriryhmä Juggernaut Collective, augien oikeuksia radikaalisti ajava ARC (Augmented Rights Coalition), Jensenin omaan menneisyyteen liittyvät teknologiayritykset sekä niiden omistamat salaiset tutkimuskeskukset, on salaliittoteorioilla sekä paranoialla koristeltu juonihässäkkä valmis.

"Scifinovellien uskottavan maailman sosiaalinen kuilu"

Futuristisen scifinannan, nykyaikaan sopivan haxauksen, ylivoimaisten augiskillzien, näyttävän miehisen äxönin sekä roolipeleissä tavatun hahmokehityksen houkutellessa fpshessut sekä ropetusfriikit Deus Exin maailmaan, hektisen menon keskipisteenä on silti itse tarina ja sen ympärille rakennettu poliittinen sekä sosiaalinen ruutitynnyri.

Pelinkehittäjien päätös heittää myllyyn välillä melko synkkää settiä, kuten kuolemaa, syrjintää, ennakkoluuloja, köyhyyttä ja sortoa, on toimiva keino tuoda pelaaja syvemmälle Prahan säälimättömien katujen syövereihin, jotka voi rinnastaa suoraan reealimaailmaa piinaviin ongelmiin.

Adamin teot sekä seuraukset suorastaan huutavat yrityksestä rakentaa siltaa ihmisten sekä augien välillä, kun esimerkiksi sivuhahmojen kanssa käytävissä ensiluokkaisissa keskusteluissa voi rivien välistä spotata jatkuvia viittauksia näiden kahden ihmisluokan väliseen kuiluun.

"Next time use the last two cars or I'll throw your ass in jail"

Sykkiessäni edestakaisin Prahan eläviä katuja, tulee väkisinkin huomaamaan, miten elävä kokonaisuus Tšekin pääkaupungista on loihdittu, ilahduttavan runsaasti luonnollista puheensorinaa, arkisia sosiaalisia tilanteita ja realistisia reaktioita pelimaailman tapahtumiin. Eteen tulee realistisia kohtaamisia, kuten paikallinen ottamassa kyyhkyläisistä herutusfotoa tai tissiposkinuori elvistelemässä kaverilleen uudesta avo-perävaunu-maasturi-veneestä.

Eniten rispektiä irtosi, kun huomasin naapurin Kallen oven edessä kaksi paskalakkia, joista isompi fudasi oven saranoiltaan, ryntäsi sisään heittäen Kalle-paran naama edellä parkettiin, kun vieressäni stondannut jäbä alkoi kuvaamaan tapauksesta Youtubeen upattavaa rasismivideota, josta paikallinen Iltalehti maksaisi miljoonan.

"Adam Jensen, have my baby!"

Ihmiskunnan synkimpänä hetkenä toivottoman maailmanlaajuisen ragetuksen keskellä toivonpilkahdusta esittämässä on siis elämän kovan koulun käynyt veteraanijepari, nykyisin hallitustenvälisessä organisaatiossa leipänsä ansaitseva Adam Jensen. Herran veistoksellisesta bodaajakropasta 70 prosenttia on korvattu kiiltävänmustilla metalliseoksesta veistetyillä kyberneettisillä työkaluilla.

Päähahmo on tasapainotettu sangen loistavasti, Jensen ei ole kylmä mulkku tekemässä duunia, joka sivuuttaa vahinkolaukauksien kylmäksi pistämät siivilit kommentilla "hups", eikä liialti sinisilmäinen "kawaii" -lälläri, jolla on pehmeä kohta Pikachu -kokovartalohaalareille. Vakavaa linjaa jatkaen, sankarimme taistelee myös omien sisäisten demoniensa kanssa, haikailee entistä pakkelimissiään, keuhkoaa augien veemäistä tilannetta sekä joutuu kaivelemaan menneisyyttään kehosta löytyvien präniköiden teknologiaeväiden johdosta.

Pelattavuuden nautintokerroin kilahtaa heti pari nappia ylöspäin ja on kuin todella rämpisi keskellä salaliittoja, sisällissotaa ja valtataisteluita, kun puikossa on henkilö, jonka kaikki inkkarit nököttävät tukevasti kanootissa.

"Roolipeli 1 - toiminta 0"

Tällä hetkellä Deus Ex: Mankind Divided on mainosten mukaan hiiviskelytoimintaroolipeli, vaikka omasta mielestäni toimintapeliksi kutsuminen on sama kuin kutsuisi Saarioisten roiskeläppää ravinnoksi. Käteen lätkäistävät tykit ovat liian munattomia, valikoima ei myöskään ole päätä huimaava, mörssäreihin kiinnitettävät moditkin ovat mielikuviksettomia.

Oman lukunsa ansaitsee niin kankea tähtäys, että taitaa Jensenin pojalla olla parru poikittain perseessä, kun ei se räiskintä millään onnistu. Muutaman kerran vaikka kyborgikaverilla oli suora linja pahiskorporaation stevarin selkäytimeen, ampumani tainnutusnuoli katosi suoraan näkymättömän seinän kautta bittiavaruuteen, jolloin valpas vartija kääntyi tulittaen pelihahmoani suoraan päin lärviä.

Mukavaa kolmannen persoonan vaihtelua tarjoava suojajärjestelmä on hiiviskelylähestymistapaa ajatellen paikoin toimiva sekä yleishyödyllinen mekaniikka, helpottaen suunnattomasti taktista etenemistä, kun näkyvissä on melkein koko pelikenttä. Välillä Adam ei kuitenkaan vain osaa päättää, haluaako välttämättä mennä suojaan vai mennä vasta hetken päästä, joka johtaa siihen, että siinä sitten nussitaan laatikon kylkeä kun vieressä seisova terroristi yrittää saada selkoa yllättävän tunkeilijan esityksestä.

RoboCop -käsien voimaa esittelevät takedownit sentään piristävät toimintaa, joista tarjolla on tainuttava tai tappava versio, ovat jytyäänien sekä elokuvamaisten hidastusten kannattelemina todellista herkkua, joilla pystyy ninjailemaan geneerisiä kätyreitä hengiltä yksi kerrallaan.


Hakkerointi palvelee myös isona osana pelattavuutta, kun joka perkeleen ovessa, tietokoneessa, mikrossa ja paskapytyssä on viimeistä huutoa oleva haitekki lukituslaite, jonka tietenkin tekniikkamaestromme osaa murtaa olettaen, että kokemusta löytyy tarpeeksi.

Sen enempää haxöroinnin mekaanikkoihin sukeltamatta ne ovat suhteellisen yksinkertaisia minipelejä, jossa yritetään päästä tiettyyn pisteeseen ennen kuin sinut jäljitetään ja koko systeemi menee lukkoon, vaihtelua tuomassa on erilaiset softat, joilla voi esimerkiksi pysäyttää jäljityksen hetkeksi tai nopeuttaa omaa suoriutumistaan. Alussa hyväksi ajanvietteeksi todistettu mekaanikka muuttui väkinäiseksi tekemiseksi pelin keskivaiheilla, varsinkun kun haxikohteita tulee eteen kuin himaspugeja kesällä ja kaiken lisäksi minipelin käyttöliittymä on suoraan sanottuna susipaska.






Varsinaiseen roolipeliin päästään käsiksi erilaisten augien mahdollistavilla kyvyillä ja niistä koostuvalla kykypuulla, mihin sitten perinteisiin tapaan sijoitetaan pisteitä ja niin edelleen. Roolipelielementtinä loistavat hieman Crysiksen nanopukua muistuttavat voimat, kuten ikiklassikko verhousteknologia, Assassins Creedistä tuttu piiloterä tai ajan pysäyttävät Teräsmiesrefleksit.

Augiarsenaaliin sisältyy myös vaihtoehtoisia reittejä tehtävissä avaavat kikat, kuten viiden metrin tasoloikat tai seinät paskova superhandu sekä yleisiin hyödykkeisiin kuuluvia skillejä, esimerkiksi kaiken paljastava etsiväkatse tai elektronisten laitteiden kaukohaxaus ja meno jatkuu käyttökelpoisten taitojen loputtomana listana.

Dialogien laatuspiikkejä on luvassa runsain määrin ja onneksi ne ovat suurimmalta osin rautaa sekä roolipeleille ominaiseen tapaan voi pelaaja ajoittain valita, millä linjalla tahtoo keskustelua käydä. Eidoksen visionäärit ovat loihtineet vaihtoehdoista välillä hyvinkin toisistaan eroavia, eli vaikka missään vaiheessa ei mennä mustavalkoisella linjalla, annetujen vastausten peruspilarit muuttuvat tilanteen mukaan.

"Mitä vain, milloin haluat"

Reilusti yli puolet tehtävistä ovat keskitetty kotitukikohtana toimivaan Prahaan, eli yksi paikka, jossa pystyy vapaasti raidaamaan naapurien kämppiä sekä leikkiä tulevaisuuden Indiana Jonesia löytäen erilaisia aarteita, kuten asemodeja, massia, uutta tuliluikkua tai ehkä kaikkein tärkeimpänä, sivutehtäviä.

Päätehtävät sekä sivutehtävät ovat koukuttavasti toteutettuja pitkiä minitarinoita, vaihtelevilla aiheilla sekä ympäristöillä, monesti ne sisältävät aidosti kiinnostavia juonenkäänteitä sekä tarkkaan harkittuja siirtymisiä päämäärästä toiseen, eli ensin ratkotaan paikallisen huumeparonin ekstaasipilleririnkiä, josta hetkessä siirrytään naisaugin silvottuun ruumiseen Dexter -sarjan hengessä.

Muutamassa instanssissa törmäsin selkeisiin suunnitteluvirheisiin, esimerkiksi jos tehtävässä seuraavaan osaan pääseminen vaati kassakaapin murtamista, niin se on voi voi, kun haxskillini eivät olleet ajan tasalla, G-miehen pussukasta löytyvät craftingosat eivät riittäneet taikomaan kertakäyttöistä Multitoolia, jolla saa kaikki sähkölaitteet auki, niin taas jouduttiin repimään pelihousut.

Yksi Deus Exin valttikorteista on ollut ja on tässäkin osassa lähestymistapojen sekä kulkureittien À la carte -menu, joka antaa pelaajalle vapaat kädet agentin toimintatyylin valitsemiseen, joita voi tietenkin vaihtaa lennossa miten päin huvittaa.

Sisään pääsee muun muassa viemäreistä, ikkunoista, IV -kanavista, etuovesta, takaovesta, katolta, lukituista ovista, seinään omatoimisesti tehdyistä rei'istä tai lahjoa poken ja eri ympäristöt tarjoavat aina eri mahdollisuuksia eri määrissä, joten ei voi aina luottaa tuttuun sekä turvalliseen "aseet laulaen vaan etuovesta perkele".


Vaikka kaikkea saa tehdä, ei se aina onnistu, sillä samaa reittiä orjallisesti partioivat strategisesti ympäri tasoa sijoitetut tusinaurpot kykenevät tekoälyllisesti vaativiin tekoihin, jos stevari lähtee talsimaan selkä pelaajaan päin, voi hän hetken mielijohteesta kääntyä ympäri varmistaakseen, että vähän aikaa sitten soinut hälytys ei ollutkaan usein sattuva harjoitus.

Yllätyin myös positiivisesti, kun toisessa kerroksessa aiheutin hälytyksen tykittämällä hissin edessä tönköttävän vartijan voimalla limukoneen kylkeen, jonka jälkeen suuntasin voitokkaana alempaan kerrokseen, kun huomasin, että perkele täälläkin ulvotaan ja jouduin välittömästi menemään aulakasvin taakse piiloon.

Kolikolla on ikävä kyllä kääntöpuoli ja on se perkele ruma. Tusinapahikset pysähtyvät partiomatkoillaan usein väitelläkseen aiheesta "mikä on paras muromerkki" ja kun Jensen sujahtaa vääntämään niskat nurin toiselta, niin sotilas Esko huomaa, että sotilas Perttiä ei näy missään, mutta hänen rynnäkkökivääri löytyy maasta, joten sotilas Esko päättää ignoorata kaiken ja jatkaa elämää yksinäisenä niin kauan kunnes Jensenin poika vetää pleksiin.

"Rankan pelimaratonin jälkeinen euforia"

Graafisesti ulkoasusta en viitsi mainita sen kummempaa, sillä se on nykypelien asteikolla "ihan nätti", mutta vaatii suhteessa liian kovaa rautaa. Erikoismaininnan ansaitsee myös suun animaatiot, jotka ovat poikkeuksellisen pahasti ryssittyjä, varsinkin Jensenin huulisynkkäys on paikoin todella tönkkö.

Ajoittain eteneminen tuntui liian helpolta, lukuisat kyborgikyvyt tekevät Jensenistä aikamoisen Jumalan miesten joukossa, ottaen huomioon vielä sen, että monta tulitaistelua voi välttää halutessaan. Pieni teknisiä vittupäitäkin tuli eteen, mutta ei mitään, joka olisi kokonaisvaltaisesti häirinnyt pelikokemusta.

Lopun avointen kysymysten tehdessä selkeästi latua jatko-osalle, niin arvostettavan noin 25 pelitunnin jälkeen omasta nillityksestäni huolimatta voin todeta, että kokemus oli pääosin hyvin nautinnollinen ja hieman haikeissa olotiloissa poistin Adam Jensenin elämästäni, ainakin hetkeksi.