Pienen vuohen kokoisen, alitestosteronisella äänellä kimittävän yleistä sekoilua harrastavan Kevin Hartin ja snadin vuoren mittaisen, rantaleijonan fyysistä huipentumaa edustavan Dwayne "The Rock" Johnsonin yhdistäminen perinteiseen "bestiskytät" -bromancekaavaan kuulosti jo paperilla kullanarvoiselta idealta.

"Hollywoodiin väkisin itsensä raahanneet kaverukset"

Kevin Hartin matka pienestä (siis sillee ku se on lyhyt :D) standup-koomikosta, joka revitteli yleisön nauruhermoja näkkäripalkalla pienissä räkäläkuppiloiden nurkissa, on tuonut kaiken kansan keskuuteen antamaan oman persoonallisen panoksensa komedialle, jolle voi joko käkättää kyyneleiden valuen joka ruumiinaukoista tai sitä voisi mieluummin tukehtua kaktukseen, sen jälkeen kun on sytyttänyt itsensä tuleen.

Elokuvassa Kevin Hartin hahmoa kuvattiin sanalla "kuin musta Will Smith",  joka on suht nasevasti ilmaistu, ottaen huomioon, että itselle prinssinakkia pienemmästä herrasta tulee mieleen Chris Rockin luksusmallin ja Jim Carreyn halpahalliversion risteytys pienellä "just because I'm black" -lisämausteella. Tässä elokuvassa se toimii.

The Rockin pitkä (ku siis se on iso jätkä :D) taival vapaapainin petollisesta sekä harhaanjohtavasta näyttelijäkoulusta, on kasvattanut hänestä yhden sosiaalisen median näkyvimmistä sekä anteliaimmista Hollywoodin massikeisareista, säilyttäen silti tavaramerkkinä tunnetun tuiman katseensa kulmakarvashowlla varustettuna sekä jumalaisen fyysisen olemuksensa nykyajan Isona Arskana.

Dwayne Johnsonin WWE:stä opitut yhden tai jos vaadittiin syvää emotionaalista ulosantia, kahden ilmeen suoritukset eivät vakuuttaneet järkäleen elokuvauran alkumetrien klassikoissa kuten The Scorpion King tai The Game Plan, mutta onneksi Hawaijin revityin make on ehtinyt oman salivaatemalliston ja raudan pumppaamisen ohella päivittämään naamavarastoaan. Tämäkin toimii.

"Ex-pullukka + nykyinen oravanpyörän vanki"

Trailerissakin nähtyä hehtaaripersettään suihkussa heiluttava teini-ikäinen Robbie Weirdicht on lukiossa elämänsä huipulla, vaikka yksinäinen lyllerö ei olekaan koulun suosituin poika. Robbie, jonka kapuloissa häärii Dwayne Johnson, kaapataan suihkusta ja heitetään koko koulun eteen slaikkari edessä heiluen. Ei-niin-yllättäen elinikäiset traumat saavan nuoren apuun rientää Kevin Hartin tulkitsema nuori Calvin Joyner, heittämällä nahkatakkinsa viattoman urhin sotakatkaravun päälle.

Ennen koulun himoitumman pelimiehen arvoa kantanut Calvin viettää tylsää arkielämää paskalafkan kirjanpitäjänä, kouluaikojen ihkuihastuksena kanssa. Kuin tyhjästä, terapian tarpeessa olevan perusjätkän elämään ilmestyy feissariviestejä spämmäävä, nykyään Bob Stone -nimellä kulkeva Robbie, joka ehdottaa mystistä dokausreissua lähikuppilaan. Radalle päästyään selviää, että Stone on kusessa CIA:n syyttäen häntä kumppaninsa murhasta, jonka viaton muskelivuori tietenkin kiistää. Tästä alkaa, vastoin Calvinin tahtoa, valtion geneerisiltä salaisilta agenteilta pakeneminen sekä totuuden selvitys.

Selkeä maailmanloppua hamuileva konna puuttuu tarinasta kokonaan, kaksikon keskittyessä vakavalla koodinimellä kulkevaan mysteerin verhoamaan "Mustaa Metsäsikaan", joka on kuulemma kaiken takana. Johtolankamaratoonin aikana perseestä roikkuu myös tiukalla otteella koppavan rasittava CIA:n randomtittelillä kulkeva päällikkö, jota esittää Amy Ryan. Vittumaisen johtajan ainoa tehtävä on ilmestyä paikalle sopivalla hetkellä ja antaa Stonelle tarpeeksi aikaa keksiä kynävihosta vielä yksi reaalimaailman kaukaa kiertävä pakosuunnitelma.

"Osittain odotukset ylittävä tapaus"

Lähtöasetelmat Hurja Muodonmuutos -ohjelmassa piipahtaneesta koulukiusatusta pallerosta, identiteettinsä kadottaneeseen entiseen koulusnobiin ovat hieman erilaisia totutusta kaavasta, joka lisää elokuvaan uppoutumista tuoreella tyylillään. Koulukiusaamisesta epäsuorasti liikkeelle lähtenyt outojen sattumusten sarja käyttää pohjana sentään joissain määrin omaperäisiä motiiveja, vaikka sortuukin lopulta turvalliseen "I will avenge you, brother" -kostoretkeen.

Vaikka elokuva ei loksauta suuta auki kuten Inceptionin tai Interstellarin kaltaisten monikerroksisten tapahtumasarjojen punomat intergalaktiset juonenkäänneverkostot, kipuaa se silti iisisti tusinatuubakomedioiden edelle. Joskus jopa ei-ihan-täysin arvaamattomia juonitwistereitä sisältävä teos hiihtää vasemmalla kädellä ohi esimerkiksi hissipoikaa ylempiin kerroksiin liikuttavasta Jupiter Ascendingista, jonka juonessa itse näyttelijät pysyivät kiinni yhtä hyvällä prosentilla kuin suomalaiset tapa-alkoholistit tipaton tammikuu -lupauksissa.

"Hartin hirnumista ja Johnsonin loistoa"

Strategisesti sijoitettuja Kevin Hartin hahmon Red Bullia ja amfetamiinia sekaisin vetäneen raivotautisen oravan tavoin ylivedettyjä reaktioita ja imitaatioita katsoo mielellään, varsinkin kun ne eivät dominoi melkein kahden tunnin mittaista bromancen ja tuhkimotarinan sekoitusta. Veteraanikoomikko näyttelee uskottavasti paskat housussa ympäri juoksevaa hysteeristä vellipersettä, johon luulisi kyllästyvän nopeasti, onneksi se kuitenkin toimii sopivana kontrastina Rockin tulkitsemalle badassille.

Isoherra Johnson vetää hatusta arvostettavia suorituksia sekä osoittaa yllättävän mainion muuntautumiskykynsä, elokuvan tarinan antaen pikku jekuillaan mahdollisuuksia toimittaa kelpo läpändeerosta. Naamanvenytyksen kirjo on huomattavasti lajitoveriaan hillitympi, mutta The Rock osaa tuoda oman vivahteensa huumoriin ja keijoilua katsellessa luulisi komediallisen ulosannin olevan tuttua tavaraa.

Välillä hölmö katsoja ei jopa pysty satavarmana sanomaan onko Stone pohjimmiltaan kirjavaan sateenkaariyksisarvinen-paitaan pukeutuva lapsenmielinen sohvalla röhnöttävä nallekarhu vai luotiliivit päällään zetaa oven edessä vetävä rautainen palkkasoturi.

Myös Jason Bateman ansaitsee kunniamaininnan sekä "Motherfucker of the Year" - palkinnon universaalisti pahimman luokan kusipään sekä uskottavan perse-eläimen esittämisestä, jota mielellään tööttäisi sihteerikynnellä syvälle backströmiin.

Dwayne Johnson ja Kevin Hart täydentävät sydäntä lämmittävästi toisiaan omilla hervottomilla hajoiluvalikoimillaan, pilke silmäkulmassa luoduilla hahmokarikatyyreillään ja jatkuvasti taustalla häärivällä kokoerollaan, jotka kaikki kertovat siitä endorfiinimäärästä, jonka 21 Jump Streetin korvaajat kokevat seikkaillessaan viekukkain valkokankaalla.

"Nykyajan He-Manin alikäyttö kielletty"

Pakolliset myllytys- ja rähinäkohtaukset, moottoriturpa-Hartin epilepsiakohtausten tavoin ovat ripoteltu tasaisin väliajoin tarjoamaan vaihtelevaa popkorniviihdettä nirppanokkaiselle kaiken nähneelle katsojalle.

Kaljupäisen Herculeksen omistaen yllätyksettömästi tappelukehää massiivisilla hanskoillaan, on toiminnasta loihdittu yksinkertaisen tehokkaan turpasaunan juhlaa, jossa käytetään taitavasti ympäristön irtaimistoa kuten tsufepannuja tai pöydältä spotattuja banaaneja. Avutonta lasta taistelukohtauksissa kuvastava Calvinkin päästetään vahinkolaukausten ja tuuripelin voimin lataamaan jahtaavia mustaan pukeutuvia urpoja tauluun tyydyttävin lopputuloksin.

100 -kiloisen keijukaisen heitellessä erikoisosaston priima-agentteja ympäri seiniä on menoon laitettu evääksi vielä itseironiaa, jossa vittuillaan elokuvaa edustavalle genrelle sekä toimintapätkistä tutuille kliseille ja jatkuvat viittaukset pääosan esittäjien kokoeroihin osoittavat sen, että elokuva ei ota itseään eikä aihettaan turhan vakavasti.

"Helposti sulatettavaa kaverikomediaa"

Hollywoodista väkisin slaavikyykyssä esiin nousevat romanttiset komediat huonolla liukuhihnatuotanto-laadullaan pakottavat minut ajoittain irtautumaan immersiosta ja keskittymään romcom-kalkkunoita yleisesti piinaviin epäloogisuuksiin sekä selkeisiin virheisiin.

Central Intelligencen tapauksessa oma säälittävä nillitykseni loistaa poissaolollaan, kun huomiotta jäivät esimerkiksi yhdysvaltalaisen tiedusteluviraston kädettömiin edustajiin, joita pystyisi vetämään neppariin vaikka kouluttamaton kirahvi. Tätä pidän omalla kohdallani onnistuneen viihdeteoksen merkkinä.

Kun elokuvan kuvaukset keskeytyivät palokunnan vuoksi, tekivät molemmat starat tapauksesta reportaasin sosiaaliseen mediaan, jossa he samaan aikaan puhuttelevat omia fanejaan sekä samalla vittuilevat toisilleen ruman lärvin tuuttaamisesta toisen videoon, "miks vitus tuut mun videoo, tee omaa videoos urpo, mä teen nyt videoo saatana juntti, anna mun tehä tää ja mee vittuun siitä". Tässä vaiheessa olin jo myyty, kun näyttelijöiden kemia näkyi jo valkokankaan ulkopuolella.

Tästä sekä kaikesta muusta mediacoveragesta päätellen kaksikolla on ollut saatanan hauskaa elokuvan lavasteilla, joka kielii tässä tapauksessa siitä, että lopputulos on laadukasta ja rakkaudella kyhättyä viihdyttävää namusta.