Doom on aikojen alusta asti veteraanipelaajien silmissä kuvastanut sitä kaikkien nykyputkijuoksucodihermannipelien muinaista MS-DOS -aikaukauden esi-isää, joka tarjosi pelaajille ensimmäistä kertaa mahdollisuuden purkaa raskaan paskaduuni-työpäivän tai oman palkintovaimon saadessa slaagin aiheuttamia massiivivitutuksia kuvitteellisiin pikselihirviöihin. Ensimmäisen persoonan toimintapelien maailmasta vieraantuneille normaali-ihmisille Doom herättää kuitenkin jonkinlaisia tuntemuksia kulttimaineensa ansiosta, jopa oman haaremini kotivosu väittää tuntevansa Doomin sekä hyvät naiset ja herrat, jopa pelanneen sitä vuonna 1995.

"Nostalgiahuuma, täältä tullaan!"

Pelintekijät tietävät mitä Doomin kanssa varttuneet vanhat kehäketut sekä adhdmultiplayer-räiskintöjen kanssa kasvaneet nuorista paskahousuista koostuva nykysukupolvi peliltä odottavat, joten syvällisen tarinan kanssa ei Doom sorru turhaan paskanjauhantaan. Alkuesittelynä toimiva lyhyt, mutta ytimekäs kohtaus kertoo saman tien kädet syyhyävälle pelaajalle minkälaista menoa on luvassa, kun Doomisetä repii muinaista Herkulesta mukaillen metallikahleet paljain käsin irti ja mäsäyttää vieressä tuijottavan uteliaan demonimorson pään paskaksi veren roiskuessa tyydyttävästi.

Kun sankari saa vihdoin futuristen badass -taistelupukunsa päälle, ilmestyy Marsin tutkimuslaitoksen omistamalla ruudulle mystisesti kuva ja uhkaavalle äänensävyllä ylemmän asemansa ilmoittava herra alkaa sepustamaan pelaajalle mistä on oikein kyse, repii päähahmo näytön irti johtoineen päivineen ja paiskaa seinään kuin räjähdysaltis stevari lauantaiaamuyön baarikärpäsen.

Paskamyrskyä lähentelevän tapahtumaketjun taustaa ei selitellä sen enempää, vaan Ramboja sekä Terminaattoreita aamupalaksi vetävä nimetön sotilas heitetään kirjaimellisesti Helvetin porteille. Väkevän meiningin takaa loputon lauma demoniörkkejä, jotka kamikazeilee sen enempää omaa tilannettaan miettimättä pelaajan plasmamörssärin tulilinjalle kuin luonnon omat sopulit, jotka juoksevat kallionjyrkänteeltä alas. Sopivan yksinkertaista juonta yritetään itseironisesti tukea esimerkiksi perinteisellä historian huonoimmalla selityksellä "simply for the better of mankind", jonka verukkeella on suoritettu eräitä ihmiskunnan historian julmimpia tekoja.

Tarina menee kaikessa yksinkertaisuudessaan tätä rataa:

Vaihe 1: Lahtaa morsoja, käy nappia painamalla palauttamassa kaikki ennalleen. Vituiksi meni.
Vaihe 2: Vihollinen onkin yllättävästi fiksumpi kuin keskiverto suomalainen pintajulkkis, joten pitää yrittää uutta lähestymistapaa. Niittaa lisää monsuja, vielä pystytään kiertämään maailmanlopun suunnitelmat. No perkele, sekin meni päin persettä.
Vaihe 3: Eihän tästä tuu vittu mitään. Listi vielä enemmän demonisaastaa ja siirry suunnitelmaan "fiilispohjalta". Ei toimi, saatana nyt loppu.
Vaihe 4: Tapa kaikki ja heitä suunnitelmat ikkunasta.

"Vain kokeneille WASD -asiantuntijoille"

Alusta lähtien huomaa, että peli on tarkoitettu kokeneille, oman elämänsä fps-sotureille kun alussa ei kerrota kontrolleista mitään, vaan WASD -yhdistelmän on syytä löytyä defaulttina sieltä nuoruusaikojen kynäripeelon selkäytimestä. Doom käyttää raskaan sarjan turpasaunan polttoaineena järjettömiä vihollismassoja, vaihdellen demoniarmeijan kertakäyttöisestä rivisotilaasta isoon kuorma-auton kokoiseen körmyyn, jatkuvan kevyen deathmetallin lyöden menoa kiihdyttävää tahtia kun petolinnun persettä muistuttavat örkit tunkevat lärviä haulikon tähtäimeen.

Macholihaksen nykimistä aiheuttavan äijämäisen väkivaltaorkesterin kapellimestarina häärivä Doomjätkä säveltää sulosointuja toinen toistaan tykimpien pyssyjen välityksellä, kun välillä lavalle pääsee kaiken edestään sulattava sarjatuliplasmatussari tai metallikiekkoja sylkevä Star Trekistä revitty scifiase. Olo on kuin viagraa suonissa virtaavalla rahasedällä kuolaamassa saksalaisen luksusbordellin mehevää lihatiskiä, kun käteen lätkäistään erilaisia tykkejä kikkelihevin pauhaessa täysiä taustalla ja viholliset saavat menolipun Helvetin alimpiin kerroksiin pelaajan ylivoiman tuloksena.

Doomin morsontorjunta-arsenaaliin on mahdutettu myös piristäviä innovaatioita kuten Helvetin tusinaurpoja juksaava hologrammi sekä kranaatti, joka repii elämää vihollisilta suoraan pelaajalle. Kunniamainintana pakasta vedetään vielä se vanha luotettava moottorisaha, joka vääntää pelin klassikkonupit kaakkoon ja nostalgiafiilis on taattu, kun masiina bensanhajuisella katkulla sata lasissa antaa sahalaitahampaiden halkaista isojakin epäsikiöitä pienemmiksi suupaloiksi.

Kättä pidemmät tuhon välineet ovat täyttä rautaa, joita ladotaan eteen suhteellisen hyvällä tahdilla eli juuri kun edellinen kanuuna on tullut tutuksi, saa hanskaan uuden entistä hauskemman leikkikalun. Kun miehekkään näköinen raskaskonekivääri jytisee korvissa lähettäen suurella nopeudella 7,62 millimetrin luoteja lävistämään eteen sattuvia örkkejä, on hyvin hankala olla hymyilemättä täydellisen Doom-meiningin iskiessä syvälle fpspelaajan sieluun.

Hahmona Doomjätkä on täydellisellä "haistakaa kaikki vittu" -asenteella täydellinen valinta, kuin mykkä John McClane konsanaan. Päähahmo ei puhu pelissä mitään, eikä tarvitse mitään saatanan monimutkaisia motivaatiopuheita tai porkkanoita, vaikka niitäkin tarjotaan, kunhan vaan painaa menemään eteenpäin ja pistää demonia nippuu minkä kerkeää. Master Chiefin aikuisten versio junttaa väkisin parrua perseeseen demoneille jatkuvalla syötöllä, vaikka hidastetut Mortal Kombat -teloitukset välillä hidastavat menoa kauniisti antaen samalla pelaajalle hieman elämää takaisin.

"Sopivaa putkijuoksia pikku twistillä"

Odotettavasti peli on suurilta osin putkijuoksua, jota kuitenkin rytmitetään onnistuneesti hengästauoiksi tarkoitetuilla hitaamilla osioilla, jotka koostuvat tutkimisesta, tasohyppelystä sekä varusteiden päivityksistä. Jos fanaattiset klassisen Super Marion ystävät huomaisivat minun mainitsevan Doomin ja tasohyppelyn samassa lauseessa, olisi välittömänä oireena todennäköisesti valtava paskahalvaus ja kävyn palaminen, mutta nämä lyhyet mainoskatkot ovat tärkeä ainesosa id Softwaren menestysreseptissä, jossa pidetään huoli siitä, ettei pelaajan V-käyrä nouse liian korkeisiin lukemiin.

Doomin ydin, eli "päällikködemonit, vitun isot aseet, pärisyttävä pelitempo" kantaisivat odotetun kauniilla ulkoasulla sekä tuoreen mielikuvituksellisilla vihollistyypeillä pelin pitkälle fanien sydämiin, mutta yllätysmausteena tästä fpskansan toivot lunastavasta teoksesta löytyy odottamatonta syvyyttä. Se nimittäin suojelee pelaajaa siltä, ettei väistämättä itseään toistava myllytys ala maistua puulta, joten salaisena aseena esitellään lisäpotkua tuovat kustomointimahdollisuudet sekä eräänlainen hahmonkehitys, kuten aseiden modifikaatiot, haarniskan tuunaus ja kykyjen tehostus.

Pienet tutkimusmatkat palkitsevat urheaa pikselisoturia söpöillä Wall-E:n mieleen tuovilla pikku roboteilla, jotka kiikuttavat kiltisti aseisiin lätkäistäviä modeja, joita on kaksi joka aseeseen sopivaa. Modeista on loihdittu mielivaltaisen mahtavia, yleensä ekstratulivoimaa tarjoavia kikkavihosta revittyjä niksejä kuten sarjatulihaulikon, lämpöhakuisia miniohjuksia, latautuvan plasmapallon, joka lamauttaa viholliset ja lista jatkuu aina vaan tyydyttävimmillä purkkavirityksillä.

Käytössä olevia asemodeja sekä omaa taistelupukua pääsee tuunaamaan kentältä löytyvillä merkeillä, joilla parannellaan esimerkiksi plasmasäteen latausaikaa, kannettavien kranaattien määrää tai aseiden vaihtamisnopeutta. Marco Poloa leikkiessään pelaaja voi törmätä myös piilotettuihin pienien Doomfiguurien kaltaisiin keräilyesineisiin, Helvetin mystistä energiaa sisältäviin bokseihin, jotka nostavat maksimielämää, -armoria tai -ammuksia tai Rune Trials -lisänimellä kulkeviin haastehuoneisiin, joita suorittamalla hahmon erikoiskykyjä boostataan omavalintaisella tavalla.

Lisätekemiseen vaihtelua tuovat vielä kenttäkohtaiset haasteet, eli revi tietyn vihollistyypin leuka kahtia tai nasauta kolme laahustavaa monsua tuusan nuuskaksi yhdellä kudilla. Erikoisuutena mainittakoon alkuperäisen Doomin vanhat kartat, joita pääsee salareittien kautta nostalgiapäissään muistelemaan, oi niitä vanhoja hyviä aikoja kun pelikenttiä myrkyttämässä ei löytynyt heliumäänellä rääkyviä paskahousuja.

Toimintapelien tyypilliseen tapaan skriptatussa etenemisessä luodaan siis pätevä illuusio vapaudenvalinnasta sekä vaihtoehtoisista reiteistä ja matkalla on onneksi hyvin vaikea eksyä, vaikka täytyy todeta, että kerran jouduin vitutukseen asti etsimään demoniperkeleen raahaamaa ruumista ympäri kenttää oikeanvärisen avainkortin perässä.

"Vanhaa hyvää tuoreella otteella"

Vihollistyypit palaavat myös osittain juurilleen vanhojen klassikoiden tehdessä comebackit, mutta näitäkin tuttavia on nostettu seuraavalla levelille eri ominaisuuksilla, jotta niiden perkeleiden metsästys olisi vieläkin haastavampaa.

SnapMap, joka mahdollistaa omien tasojen loppumattoman suunnittelun, "ihan jees" -moninpeli, joka tarjoaa varmasti ajottaista viihdettä kaveriporukoihin, yhdistettynä esi-isälleen kunniaa tekevään yksinpeliin tekevät tästä teoksen, jota ei kannata sivuuttaa.

Pelottoman ja armottoman Doomsedän puikoissa jopa pienet sitä kuuluisaa patonkia messuhallissa heiluttavat miehenaluvat tuntevat itsensä Marsin kuninkaiksi. Doom näyttää markkinoita hallitseville Call of Duty -pelisarjan räpellyksille sekä muille fpsapajille hamuaville, miten se täysiverinen ensimmäisen persoonan ammuskelupeli tehdään oikein.